Matka kohti Vancouveria alkoi hyvin aikaisin tiistai-aamuna mitättömien yöunien jälkeen. Edellinen päivä oli mennyt kokonaan viime hetken asioita hoidellessa ja sen pähkimisessä mitä ottaa mukaan ja miten kaiken sen roinan saa ängettyä mun pikkuruiseen vihreään matkalaukkuun. Jennan iso pinkki laukku näytti massiiviselta mun pienen vihreän rinnalla. Tiukkaa se teki, mutta kyllä se parikymmentä kiloa sitten lopulta nieli tehokkaan rullapakkauksen ja asettelun ansiosta. Tilaihme!
Kello soitti 03.20 ja oli täyttä tuskaa päästä ylös. Takana oli jo ennestään parin päivän univelat, joista on kiittäminen yhtä hirveää rästiesseetä, jonka rutistin valmiiksi viime tipassa ennen lähtöä. Lentokentälle meidät kuskasi mun ihana pappani, joka on aina valmiina auttamaan kaikessa. Kentälle saavuttiin n. 05.00 aikaan. Check-in’in kanssa oli hieman ongelmia, kun itsepalvelulaite ei meinannut huolia mua matkaan ollenkaan. Jostain syystä se ei tunnistanut mun tietoja mukamas edes lentokentän virkailijan avustamana, joten marssittiin sitten ihan palvelutiskille tulostuttaa liput. Turvatarkastuksen jälkeen sitten terminaaliin pyörimään ja tappamaan aikaa ennen kuin lento sitten lähti, ylläri ylläri, noin puoli tuntia myöhässä liikkeelle.
Lento Frankfurtiin sujui ihan hyvissä merkeissä. Aika rämä kone oli kyllä – istuin piti sellasta metakkaa kun siinä vähän liikahti ja käsinojasta osittain irrallaan oleva osa sitten tarttui ylösnoustessa housuihin ja rikkoi ne tietämättäni. Kuljin sitten loppureissun autuaan tietämättömänä siitä, että mun housut oli rikki lahkeesta. Oli sitten vielä ne uudet housut… tietenkin.
Frankfurtin kentästä ei jäänyt muuta mieleen kuin se, että se oli aika pirun iso ja hyyyyvin sekava. Ei siinä hirveästi vilkuilla paikkoja, kun lento saapuu myöhässä ja on kiire jatkolennolle Montrealiin. Loppujen lopuksi sille ehdittiin hyvin, kun ei ollut mitään tarkastuksia, vaikkakin lähtöterminaali oli jossain hevonkuusessa ja sinne kipiteltiin pitkiä käytäviä ja oli hissiä ylös ja sitten seuraavalla taas alas. Muutenkin nämä maailman lentokentät on ihan ihmeen sekavia ja niillä on omat systeeminsä. Helsinki-Vantaa on musta kyllä hyvin selkeä näihin muihin (Heathrow Lontoossa, Frankfurt, Montreal) verrattuna. Päästäksemme Air Canadan ISOON lentokoneeseen, meidän piti ensin skannauttaa meidän passit ja sit odotella ennen kuin sitten kuulutettiin penkkirivit se ja se nousemaan koneeseen. Porukkaa oli jonossa vähän siellä sun täällä niin oli jokseenkin sekava fiilis.
Air Canadan kone oli kyllä isoin kone, jolla oon ikinä lentänyt. Ja viihtyisäkin. Oli omat pikku näytöt edessä istuvan selkänojassa, josta sai katsella aika tuoreita elokuvia, tv-ohjelmia jne. Normaalissa olotilassa olisin tietty katsonu varmaan kaikki ne leffat, joita en ollu vielä nähny, mutta univajeen takia olin ihan koomassa / horroksessa, joten en katsonut kuin Unstoppable-leffan, jossa Denzel Washington ja Chris Pine yrittävät pysäyttää karannutta rahtijunaa, joka uhkaa räjäyttää kemikaalilastissa kaupungin.. tai jotain. Yhden jakson Just For Laughs-stand up’ia katsoin myös ja voin suositella etsimään Youtubesta videoita australialaisesta koomikosta nimeltään Adam Hills. Hauska tyyppi ja sellanen positiivista huumoria viljelevä koomikko.
Lento oli sen verran pitkä, että jossain kohtaa alkoi paniikki- / ahdistuskohtaus nostaa päätään, kun tuntui ettei jaksa enää istua aloillaan, paikat oli kipeet ja puutuneet ja tuntui ettei koneesta pääse koskaan pois. Mutta päästiin kuin päästiinkin sitten (myöhässä) Montrealiin, jossa olikin edessä sitten isommat selvitystyöt ja sumplimiset ennen kuin päästiin Vancouverin koneeseen..
Montrealissa meidän piti siis tehdä laukkujen tullaus ja siirto itse seuraavalle lennolle, sekä mennä myös itse tullin ja maahanmuuttovirkailijoiden juttusille. Ei löydetty (puoliunessa) tietenkään oikeaa jonoa ensin ja kysyimme jonkun intialaisen naisen kanssa töykeältä ranskiskanukilta, että mihin pitää mennä, joka nyrpisteli nenäänsä ja oli, että ”ootteko te sokeita..”. No tietty oltiin, kun aivan koomassa yrittää tajuta kylteistä ja oudoista systeemeistä jotain. Tää ukkeli sit kuitenkin päästi meidät vähän niinku jonon ohi ja päästiin tullin läpi nopeesti, vaikkakin siinäkin virkailija kyseli tyhmiä ja pyöritteli silmiään, kun kerroin, että olen tulossa Kanadaan tekemään PALKATTA töitä..
Siitä sitten seuraavien eli maahanmuuttovirkailijoiden kuulusteluun. ”Miksi tulet Kanadaan? Mitä teet täällä? Missä olet harjoittelussa? Mitä opiskelet? … loputon kuulustelu kivikasvoiselta naiselta. Kai mä olin epäilyttävän näköinen sitten hikoillessani tunkkaisessa ja kuumassa aulatilassa. (Montrealissa oli jo ihan kesäinen sää muuten) No työlupa saatiin sitten passiin leimattua ja sitten hirveellä kiireellä uusiin turvatarkastuksiin, koska konehan oli taas kerran saapunut myöhässä. Turvatarkastuspisteellä oli kauheat jonot ja siinä sitä tuskissaan ja kuumissaan hikoili, kun alkoi näyttää siltä, että kone Vancouveriin lähtee ilman meitä. Siinä vieressä oli kuitenkin joku erikoistarkastuspiste, johon aina välillä pyydettiin joku, jolta otettiin sitten ihmeellinen pyyhintänäyte käsistä, jonka sitten joku kone analysoi. Mikä lie oli sitten.. No Jenna oli sille nuorehkolle tyypille, joka pisteestä vastasi, aina hymyillyt, kun se siinä pyöri ja kappas vain kun se sitten meidät siihen pisteelle nappasi. Jenna sai antaa käsistään näytteen, mä pääsin siivellä. Eli taas jonon ohi loisteliaasti. Seuraavaksi sitten mua tutkittiin tarkemmin metallintunnistimella, vaikka itse se pömpeli ei ollut ees piipannut kun kävelin läpi. Jälleen kai mun epäilyttävä ulkomuoto oli syynä ;) Sitten kamat kasaan kiireesti ja pikavauhdilla lähtöportille - ehdittiin, vaikka tiukkaa teki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti