Pääsiäisloman kunniaksi päätettiin sitten Jennan kanssa lähteä tutustumaan tuohon ihmemaahan, jota myös Amerikaksi kutsutaan. Elämämme ensimmäisen Ameriikan-reissun kohde oli melko lähellä Vancouveria sijaitseva Seattle. Varasimme aiemmin viikolla bussikuljetuksen Quick Shuttle'lta ja perjantai-aamuna oli sitten aikaisin herätys heti aamu viiden jälkeen, että saimme itsemme kuntoon ja sitten nokka kohti Vancouverin lentokenttää, josta bussi meidät nappaisi kyytiin klo 7.30. Hyvin onneksi löydettiin perille, vaikkei ihan varmoja oltukaan miten kentälle mennään ja mistä sieltä sitten sen Quick Shuttle-bussin löytää. Kentällä saatiin sitten avuliailta työntekijöiltä opastusta siihen, mihin bussi siellä tulee. Tällainen dösä sieltä sitten löytyi saapuvien lentojen aulan edestä pylväältä numero 3.
Tämä bussi vei meidät kuitenkin vain seuraavalle pysäkille, jossa vaihdoimme toiseen samanlaiseen, jolla sitten päästiin viimein matkaan. Jouduttiin ihan eri puolille bussia Jennan kanssa alkumatkasta, koska bussi oli täynnä porukkaa siinä vaiheessa kun meidät kuskattiin paikalle. Eli rajalle asti köröteltiin niin, että Jenna istui aivan kuskin takana ja minä taas bussin perällä, jonkun nuhaisen aasialaisnaisen ja vessakopin vieressä.
Odotettavissa oli, että kun lähdetään reissaamaan Jenkkilän puolelle, rajalla tulee vierähtämään aikaa, mutta pääsiäisliikenne yllätti jopa kuskin. Jonot olivat rajalle usean kilometrin mittaiset. Onneksi meidän nokkela kuski tiesi yhdessä kohtaa kiertotien, joka koukkasi pahimman jonon ohi ja päästiin jonottelemaan itse turvatarkastuspisteelle.
Tarkatuspisteellä rajalla olikin sitten varsinainen hulabaloo. Siellä meni varmaankin reilu tunti, että oltiin saatu koko bussillinen ihmisiä tarkastettua. Oli tullilappua, maahantulokorttia, sormenjälkien ottamista, valokuvausta, lupamaksun maksamista ja rasittavan uteliaita rajamiehiä. Jostain syystä mä saan aina nämä juttutuulella olevat kaverit mua kuulustelemaan. Tällä kertaa kyseessä oli joku "Milosevic", joka osasi vähän suomea ja tunsi paikkoja. Kyseli onko Urjala lähellä Hyvinkäätä ja kyseli mun opinnoista ja kouluista kaikenlaista. Pitäis kai alkaa feikata etten osaa englantia juurikaan, kun ei Jennalta ikinä kysellä mitään ylimääräistä, kun ne huomaa, ettei se osaa vastata :D Jotain hyötyä siis kielitaidottomuudestakin.
Rajahommien jälkeen istuttiin sitten kaksi tuntia vielä bussissa, kunnes saavuttiin Seattlen keskustan laitamille Seattlen maamerkin Space Needlen kupeeseen.
Napattiin reput selkään ja alettiin pähkimään, että miten löydetään hotellille. Space Needleltä lähti Monorail-juna, joten hypättiin siihen, ettei tarvitsisi kävellä niin paljon. Päättäriltä jatkettiin matkaa kävellen hotellille. Yksi asia, joka tuli sillä kävelyretkellä huomattua oli se, että Seattle on aika hemmetin mäkinen paikka ja meidän hotelli oli tietty aivan järjettömän mäen huipulla. Ja nämä mäet eivät ole pelkästään jyrkkiä vaan myös pitkiä! Sinne sitten meikäläinen puuskutti naama punaisena, hiki valuen respaan ilmoittamaan, että Ms. Karttunen + 1 ovat nyt saapuneet. Olin varmaan todella tyylikkään näköinen ilmestys...
Respan Richard oli kuitenkin hyvin ystävällinen ja mukava tyyppi. Ilmoitti meille, että valitettavasti kaikki kahden sängyn huoneet oli myyty loppuun, joten meille olisi tarjolla huone king size-parisängyllä. Meille kuitenkin tarjottiin hyvityksenä tästä "mielipahasta" isompaa huonetta eli junior sviittiä ja tottakai me hyväksyttiin. Matka jatkui respasta kerrokseen 11 ja junior sviittiin numero 1110.
Pitäis alkaa nukkumaan, kun on kovin aikainen aamu edessä. Bussi kohti Jenkkilää ja Seattlea starttaa 7.30 lentokentältä ja sinnekin pitäisi vielä tiensä luovia ensin bussilla ja Skytrainilla. Toivottavasti löydetään pysäkki ajoissa. Hotellikin vihdoin buukattiin tänään ja pitäis olla hyvätasoinen paikka. Ainakin meidän pomo Evi kehui paikkaa. Hotelli on siis tämä: http://www.marriott.com/hotels/travel/seasm-renaissance-seattle-hotel/
Jenna sai töistä myös paljon vinkkejä missä on hyvä shoppailla Seattlessa. Katsotaan mitä tarttuu mukaan. $$$ palaa
Itse viruin päivän sängyn pohjalla migreenissä :( Tuliaisina töistä Jenna toi taas vaihteeksi tuoreen pullapitkon vapaaehtoisilta ja pääsiäiskeksipussit, jotka oli taas meille leiponut samaisen asiakkaan tytär, joka jo keksejä kantoi meille viikko sitten. Meidät oikeesti syötetään täällä hengiltä! Ei siinä mitään, jos en jo valmiiksi näyttäisi syöttöporsaalta. Oh well... Kävin jo vaa'allakin tuossa eilen illalla ja olen ihan vakuuttunut, että se on rikki. Se ei voi näyttää yli 10kg vähemmän(!) kuin lähtiessä, koska vastahan tässä on viikko mennyt. Mikä lie romu sekin..
Mutta nyt nukkumaan, ettei aamu ole ihan tuskaa. Blogia koetan päivitellä Seattlesta paluun jälkeen. Aurinkoista pääsiäistä!!
Off to Seattle in the morning for a little easter vacation = shopping and sight-seeing. Hmmm.. who knows maybe i'll bump into McSteamy or McDreamy in Seattle ;) Where's the Seattle Grace-Mercy West Hospital again...?
I didn't have the best day today - had my first bad migraine attack here. Meds didn't help much. Suppose I need to up my dosage on my antimigraine meds..
Jenna brought more baked goods from work. They spoil us - we haven't even eaten all of the previous ones. I'm supposed to lose weight not go back home twice as big! C'mon..
My bed is calling me.. I'll post again once I'm back from Seattle. Happy Easter everyone! XX
Been in Vancouver for a week. We've had a lovely time so far. Everyone's been so warm and welcoming towards us that we've felt right at home here.
We flew to Vancouver via Frankfurt and Montreal. All our flights were at least 30min late so we were in a real hurry to catch our connecting flights, but luckily made both of em on time even though it looked like (esp in Montreal) that we were gonna miss em. We travelled for about 20 hrs and at one point I almost had a panic attack cos I felt I couldn't sit still anymore. I wanted to get out of the freaking plane! But we made it to Vancouver in one piece.
Our boss-lady Evi was at the airport to pick us up and true to Canadian paparazzi-style she ambushed us with her camera. (Something we need to get used to during these 3 months..) She then took us to have a quick look at our new work place and then took us to our home for the 3 months - little apartment number 105. It's nice and cozy and we were happy to find a fridge full of food waiting for us.
The first week went by quickly. We met a lot of new people - residents and people who work in Finnish Home. So many faces and names. It's gonna take awhile for me to remember them all. We've also been learning the programmes they have for residents. We'll soon be leading them on our own (oh no..) so now is the time to familiarize ourselves with em. We have exercises, games, music etc. The residents really have plenty of things to do if they want to participate.
On our first weekend we went to downtown Vancouver to see what it's like. We were a bit confused and still jet lagged so only spent a couple of hours at a mall but I'm sure we'll get to see more later on. Now we're trying to plan a trip to Seattle for Easter which is this coming weekend, but at the moment I'm not sure if we'll have enough time to get things organized. We might end up staying home if things go the way they're going = too tired to plan/search/book things. I'll fill you in on things later. XX
PS. It's a small world: I managed to find a distant relative during my first week here! Weird..
Vancouverin kentällä meitä oli vastassa meidän pomo Evi, joka kanadalaiseen paparazzi-tyyliin oli heti kameran kanssa kimpussa. Laukut nakattiin auton perään ja matkan ensimmäinen etappi oli Mäkkärin autokaista, josta Evi tarjosi meille saapumissapuskat ennen kuin seuraavaksi käytiin pikatutustumiskäynnillä tulevassa harjoittelupaikassa eli Suomi-kodissa. Siellä käytiin ylä- ja alakerrassa katsastamassa meidän tulevat työtilat. Kuinka ollakaan törmättiin heti tuttuihin naamoihin pääaulassa:
Sitten matka jatkui asunnolle, joka oli kahden talon päässä Suomi-kodin ”apartmenteissa”, jossa asuvat siis vanhukset, jotka pärjäävät vielä omillaan. Meidän kotina toimii seuraavan kolmen kuukauden ajan huone 105 (...saavu sinne siis.. paapaadidapappa... :P ) Jääkaappikin oli pakattu täyteen sapuskaa valmiiksi! Meidän makkarista ei kuulemma otettu vielä kuvaa, kun siellä (muka) joku kuorsasi valokuvaushetkellä..
Ensimmäinen työpäivä meni tutustuessa paikkoihin ja ihmisiin, totutellessa aikaeroon ja ihmetellessä. Jet lagistä ei ole kauhean helppo toipua, mutta nyt viikon jälkeen alkaa olo olla ihan kohtuullinen. Kuulemma Suomeen päin palatessa tulee olemaan vaikeampaa.
Eka viikko oli vajaa työviikko kolmella työpäivällä. Katseltiin mitä ohjelmia on tarjolla, seurattiin niiden vetämistä ja edelleen tavattiin uusia ihmisiä ja opeteltiin yhdistelemään kasvoja ja nimiä. En kyllä voi vieläkään sanoa viikon jälkeen, että kaikkien nimet olisi hallussa, mutta kyllä ne aika hyvin on jäänyt päähän – ainakin niiden ihmisten osalta, joita nähdään ohjelmissa päivittäin. Muiden kanssa on sitten vielä vähän heikompaa.
Joka viikko Suomi-kodissa leivotaan tuoretta pullaa ja leipomisesta vastaavat apartmenteissa asuvat virkeät vapaaehtoiset. Asukkaat ja heidän perheensä voivat tulla nauttimaan tuoreita pullia Coffee Bar'iin ja saavat ostaa lämpimäisiä mukaansakin. Meille myös tyrkättiin tuore pitko kainaloon ja yhden asukkaan tytärkin oli leiponut meille rasiallisen maapähkinäkeksejä. Ja minä kun luulin, että täällä pääsee laihtumaan!
Minä ja asukkaita keskustelemassa henkeviä coffee bar'issa
Pomot Evi (vas) ja Ritva (oik) sekä vapaaehtoisena toimiva Aini (keskellä)
Jenska ja viikonlopun eväät
Käytiin viikonloppuna vähän pyörimässä naapurustossa:
Kotikatu
Meidän takapiha
Ei täällä mäkistä ole yhtään..
Missy - yksi Suomi-kodin kolmesta kissasta
Kotikadulta löytyi tassunjälkiä sementistä
PS: Tässä on Larry. Hän on parkettikosmetologi ja sinkku. Larry on tulossa Suomeen kesäkuussa, joten jos löytyy vapaita sinkkuleidejä, jotka ovat kiinnostuneita sokkotreffeistä Larryn kanssa, niin olkaapa yhteyksissä ;)
PSS: Kyllä maailma on muuten pieni - ekan viikon aikana löytyi kaukainen sukulainenkin äidinisän puolelta täältä Suomi-kodin piiristä :O
Matka kohti Vancouveria alkoi hyvin aikaisin tiistai-aamuna mitättömien yöunien jälkeen. Edellinen päivä oli mennyt kokonaan viime hetken asioita hoidellessa ja sen pähkimisessä mitä ottaa mukaan ja miten kaiken sen roinan saa ängettyä mun pikkuruiseen vihreään matkalaukkuun. Jennan iso pinkki laukku näytti massiiviselta mun pienen vihreän rinnalla. Tiukkaa se teki, mutta kyllä se parikymmentä kiloa sitten lopulta nieli tehokkaan rullapakkauksen ja asettelun ansiosta. Tilaihme!
Kello soitti 03.20 ja oli täyttä tuskaa päästä ylös. Takana oli jo ennestään parin päivän univelat, joista on kiittäminen yhtä hirveää rästiesseetä, jonka rutistin valmiiksi viime tipassa ennen lähtöä. Lentokentälle meidät kuskasi mun ihana pappani, joka on aina valmiina auttamaan kaikessa. Kentälle saavuttiin n. 05.00 aikaan. Check-in’in kanssa oli hieman ongelmia, kun itsepalvelulaite ei meinannut huolia mua matkaan ollenkaan. Jostain syystä se ei tunnistanut mun tietoja mukamas edes lentokentän virkailijan avustamana, joten marssittiin sitten ihan palvelutiskille tulostuttaa liput. Turvatarkastuksen jälkeen sitten terminaaliin pyörimään ja tappamaan aikaa ennen kuin lento sitten lähti, ylläri ylläri, noin puoli tuntia myöhässä liikkeelle.
Lento Frankfurtiin sujui ihan hyvissä merkeissä. Aika rämä kone oli kyllä – istuin piti sellasta metakkaa kun siinä vähän liikahti ja käsinojasta osittain irrallaan oleva osa sitten tarttui ylösnoustessa housuihin ja rikkoi ne tietämättäni. Kuljin sitten loppureissun autuaan tietämättömänä siitä, että mun housut oli rikki lahkeesta. Oli sitten vielä ne uudet housut… tietenkin.
Frankfurtin kentästä ei jäänyt muuta mieleen kuin se, että se oli aika pirun iso ja hyyyyvin sekava. Ei siinä hirveästi vilkuilla paikkoja, kun lento saapuu myöhässä ja on kiire jatkolennolle Montrealiin. Loppujen lopuksi sille ehdittiin hyvin, kun ei ollut mitään tarkastuksia, vaikkakin lähtöterminaali oli jossain hevonkuusessa ja sinne kipiteltiin pitkiä käytäviä ja oli hissiä ylös ja sitten seuraavalla taas alas. Muutenkin nämä maailman lentokentät on ihan ihmeen sekavia ja niillä on omat systeeminsä. Helsinki-Vantaa on musta kyllä hyvin selkeä näihin muihin (Heathrow Lontoossa, Frankfurt, Montreal) verrattuna. Päästäksemme Air Canadan ISOON lentokoneeseen, meidän piti ensin skannauttaa meidän passit ja sit odotella ennen kuin sitten kuulutettiin penkkirivit se ja se nousemaan koneeseen. Porukkaa oli jonossa vähän siellä sun täällä niin oli jokseenkin sekava fiilis.
Air Canadan kone oli kyllä isoin kone, jolla oon ikinä lentänyt. Ja viihtyisäkin. Oli omat pikku näytöt edessä istuvan selkänojassa, josta sai katsella aika tuoreita elokuvia, tv-ohjelmia jne. Normaalissa olotilassa olisin tietty katsonu varmaan kaikki ne leffat, joita en ollu vielä nähny, mutta univajeen takia olin ihan koomassa / horroksessa, joten en katsonut kuin Unstoppable-leffan, jossa Denzel Washington ja Chris Pine yrittävät pysäyttää karannutta rahtijunaa, joka uhkaa räjäyttää kemikaalilastissa kaupungin.. tai jotain. Yhden jakson Just For Laughs-stand up’ia katsoin myös ja voin suositella etsimään Youtubesta videoita australialaisesta koomikosta nimeltään Adam Hills. Hauska tyyppi ja sellanen positiivista huumoria viljelevä koomikko.
Lento oli sen verran pitkä, että jossain kohtaa alkoi paniikki- / ahdistuskohtaus nostaa päätään, kun tuntui ettei jaksa enää istua aloillaan, paikat oli kipeet ja puutuneet ja tuntui ettei koneesta pääse koskaan pois. Mutta päästiin kuin päästiinkin sitten (myöhässä) Montrealiin, jossa olikin edessä sitten isommat selvitystyöt ja sumplimiset ennen kuin päästiin Vancouverin koneeseen..
Montrealissa meidän piti siis tehdä laukkujen tullaus ja siirto itse seuraavalle lennolle, sekä mennä myös itse tullin ja maahanmuuttovirkailijoiden juttusille. Ei löydetty (puoliunessa) tietenkään oikeaa jonoa ensin ja kysyimme jonkun intialaisen naisen kanssa töykeältä ranskiskanukilta, että mihin pitää mennä, joka nyrpisteli nenäänsä ja oli, että ”ootteko te sokeita..”. No tietty oltiin, kun aivan koomassa yrittää tajuta kylteistä ja oudoista systeemeistä jotain. Tää ukkeli sit kuitenkin päästi meidät vähän niinku jonon ohi ja päästiin tullin läpi nopeesti, vaikkakin siinäkin virkailija kyseli tyhmiä ja pyöritteli silmiään, kun kerroin, että olen tulossa Kanadaan tekemään PALKATTA töitä..
Siitä sitten seuraavien eli maahanmuuttovirkailijoiden kuulusteluun. ”Miksi tulet Kanadaan? Mitä teet täällä? Missä olet harjoittelussa? Mitä opiskelet? … loputon kuulustelu kivikasvoiselta naiselta. Kai mä olin epäilyttävän näköinen sitten hikoillessani tunkkaisessa ja kuumassa aulatilassa. (Montrealissa oli jo ihan kesäinen sää muuten) No työlupa saatiin sitten passiin leimattua ja sitten hirveellä kiireellä uusiin turvatarkastuksiin, koska konehan oli taas kerran saapunut myöhässä. Turvatarkastuspisteellä oli kauheat jonot ja siinä sitä tuskissaan ja kuumissaan hikoili, kun alkoi näyttää siltä, että kone Vancouveriin lähtee ilman meitä. Siinä vieressä oli kuitenkin joku erikoistarkastuspiste, johon aina välillä pyydettiin joku, jolta otettiin sitten ihmeellinen pyyhintänäyte käsistä, jonka sitten joku kone analysoi. Mikä lie oli sitten.. No Jenna oli sille nuorehkolle tyypille, joka pisteestä vastasi, aina hymyillyt, kun se siinä pyöri ja kappas vain kun se sitten meidät siihen pisteelle nappasi. Jenna sai antaa käsistään näytteen, mä pääsin siivellä. Eli taas jonon ohi loisteliaasti. Seuraavaksi sitten mua tutkittiin tarkemmin metallintunnistimella, vaikka itse se pömpeli ei ollut ees piipannut kun kävelin läpi. Jälleen kai mun epäilyttävä ulkomuoto oli syynä ;) Sitten kamat kasaan kiireesti ja pikavauhdilla lähtöportille - ehdittiin, vaikka tiukkaa teki.
Lento Vancouveriin kesti yli 5h ja sekin sitten oli myöhässä. Pikkuinen ahdas kone, takana tuntikausien matkustus, joten ei ollut helppo lento. En jaksanut innostua elokuvistakaan. Halusin vaan päästä perille ja pois siitä pirun koneesta. Sitten kun kone laskeutui, oli ihanaa ettei enää tarvinnut stressata sitä, ehtiikö seuraavalle lennolle. Oltiin viimein määränpäässä.
Lähtöön on aikaa enää pari päivää. Tiistaina 12.4. klo 7:05 on tarkoitus lähteä Lufthansan siivin matkaan. Paljon on vielä tekemistä ja tuntuu, ettei aika tule riittämään millään. Saanko kaiken valmiiksi, mitä otan matkaan mukaan, muistanko kaiken tarpeellisen, miten saan kaiken mahtumaan pieneen vihreään matkalaukkuuni.. Päässä kuhisee ajatuksia, jos jonkinlaisia.
Toisaalta ajatus lähtemisestä ei ole vielä täysin iskenyt tajuntaan. Luvat on taskussa, apuraha maksettu tilille, mutta silti en vielä hahmota sitä, että tulen olemaan poissa kotoa kolme kokonaista kuukautta. Suurempia huolia ei mielessä vielä pyöri.. paitsi kissoista. Miten mamin murut pärjää "mummon" hoidossa sen ajan?! Tosin en tiedä ketä tuo ajatus huolettaa enemmän, mua vai "mummoa".. :D Kissat nyt on tyytyväisiä, kunhan palvelija tarjoilee ruoan ajallaan.
Pitänee tästä palata vielä keskeneräisen esseen pariin, jotta saan sen valmiiksi ennen lähtöä, ja jotta pakkaaminen ei jäisi sen takia aivan viime tippaan... vaikka niin siinä kuitenkin tulee käymään. Taas kerran.
As I also have some lovely foreign friends (Hi Rach, Mel & others!), who are too lazy to learn Finnish, I'll try and write at least some posts also in English. ;) This time I can't be bothered. Try the Google translator :P XX
